Elämää nukkekodissa

Viime viikko oli kiireinen töissä, joten pääsiäinen meni melkein kokonaan levon ja rentoutumisen merkeissä. Saunan jälkeen istuin keinutuolissa, kynttilöitä poltellen ja katsoen hämärän laskeutumista. Katti kävi syömässä ja jäi keskelle lattiaa nuolemaan suupieliään ja pesemään itseään. Oikeat kissanpäivät, kummallakin sillä kertaa :)
Pitkän aikaa se vain pesi itseään, välillä vilkuili ovelle kuullessaan ulkoa jonkin epämääräisen rasahduksen, ja taas jatkoi sinnikkäästi nuolemista. Kääntyi sitten toiselle kyljelle, sipaisi ensin viiksiä ja sitten ojensi takajalan kohti kattoa. Kuinka yksinkertaista… Ja rauhoittavaa. Eläinten sanotaankin olevan hyväksi ihmisille, sen takia kissoja kai on vanhainkodeissakin. Ehkä itsellekin olisi hyväksi keskittyä yhteen asiaan aina kerrallaan, eikä räpeltää monen asian kanssa päällekkäin.
Itseäni kissoissa viehättää eniten niiden itsenäisyys. Se kuinka kuningattarilta ne toisinaan vaikuttavat, ja toisaalta aivan lapsilta. Taitavat mokomat käyttäytyä tilanteen mukaan, mikä niille itselle kulloinkin parhaiten sopii… Pitänee yrittää oppia hieman kissojen käyttäytymisestä, ja soveltaa sitä töihin. Välillä sihistään ja näytetään kynsiä, mutta hiriijahti kehittää pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä… Uusilla eväillä kohti uutta viikkoa :)

Tausta: Viime kesänä tuumin kauas kantoisesti, että mikäli seuraavana kesänä kasvihuoneeni tuottaa tomaatteja yli tarpeen, niin niistä olisi kiva tehdä ketsuppia talveksi. Juurikin sopivasti postiluukusta tuli Yhteishyvä, jossa oli tomaattihillokkeen ohje. Siihen kuului: tomaatteja, hillosokeria, chili rouhetta ja tomaattisosetta. Ensimmäista kertaa elämässäni kalttasin tomaatteja, arvosanalla 10 :) Ohjeesta taisi tulla reilu tusina pientä lasipurkkia, loistavan näköistä hilloketta.
Toteutus: Tänään jääkaappi näytti tyhjältä. Pakkasessa tosin oli jauhelihaa. Muistin kellarin kätkön! Tänään syötäisiin spagettia tomaattikastikkeella. Jauheliha kärysi pannulla, tuoksahti vähän oudolta, mutta päättelin sen johtuneen muutaman viikon pakastus ajasta. Kun se oli ruskistunut, lisäsin 2 purkkia hilloketta ja 2 tomaattia. Ja vähän mustapippuria. Tuoksu muuttui. Huonompaan suuntaan. Ja pannun pinnalle kerääntyi epäilyttävän paljon nestettä. Jätin sen ilman kantta, että edes osa nesteestä haihtuisi.
Tulos: Istuimme syömään ja maistoimme jo valmiiksi epäillen. Joo… Maku oli lievästi sanottuna outo, aivan liian makea. Kuin jo kertaalleen pureskeltu. Keittiössä leijuva tuoksu ei edesauttanut syöntiä yhtään. Mies totesi, että tää on ihan siinä rajalla voiko syödä vai ei. Söi silti loppuun ja pyysi jättämään resepti kokeilut sikseen… :D
Lopuksi: Kirjoitin reseptin kohdalle ”EI!”. Jäljelle jäänyt menee roskiin. Ja ketsuppia ostetaan kaupasta.

Alkuun on kyllä pakko mainita, että elämää on Facebookin ulkopuolella ja sen jälkeen. Sopii kokeilla mikäli epäilyttää :)

Tänään mieltäni on lämmittänyt erityisesti mopoautot. Työmatkani on oikeastaan lyhyt, mutta kuitenkin sen verran pitkä, että pitää käyttää autoa. Aamulla töihin mennessä matkalle osui yksi luojan luoma häkkyrä, ja iltapäivällä töistä palatessani kaksi. Jotka onnellisesti vielä ajoivat peräkkäin, niin että siihen väliin ei voinut kuvitella autolla menevänsä. Onhan se tietenkin mukava ajella niin lähellä toista. Eikä ainakaan pysty eksymään. Ei sillä ole väliä pääseekö takana tuleva auto ohi vaiko ei.
Ymmärrän tuskan, jos asut vähän kauempana keskustasta, missä kaverit eivät välttämättä ole lähellä eikä ole mitään kunnon harrastuksiakaan. Jos sataa kaatamalla ja bussikin meni jo. Onhan se tietysti kätevää että voi hypätä omaan miniautoon ja huristella sinne minne mieli tekee.
Aika monta sukupolvea on kyllä pärjännyt ilmankin. Ja tulee pärjäämään vastaisuudessakin, on ne nimittäin sen verran kalliita vekottimia. Vaikka käytettynäkin. En ole asiaa sen enempää tutkinut, mutta satuin kerran AVKlla näkemään kolarissa romuttuneen mopoauton. Taitavat olla aika heppoisesti rakennettuja. Ajaessa nuori varmaan helposti tuudittautuu aivan väärään turvallisuuden tunteeseen. Kuvittelee olevansa ”auton sisällä, suojassa”. Vaikka todellisuudessa se suoja on erittäin olematon.
Tahdon vain toivottaa järkeä ja rauhallisuutta molemmille, niin mopoautojen kuin autojen kuskeille. Puhumattakaan mopoista ja rekoista ynnä muista mahdollisista vekottimista mitä yleisellä tiellä nyt vaan voi nähdä.

Tein sen, poistin Facebook tilini. Sen enempää seinälläni ilmoittamatta tai asiasta muuallakaan huudelleena. Mainittakoon, että tämä oli jo toinen kerta. Ensimmäisellä kerralla olin noin vuoden poissa. Enää en aio palata.
Miksikö sitten tein sen? Huomasin että sille ei oikein enää ollut aikaa. En myöskään ole ollut innoissani jatkuvista uudistuksista, joiden myötä turvallisuus asetukset pitää aina käydä läpi. Tosin, en ole koskaan tainnut olla kovin aktiivinen käyttäjä, enkä ole kirjoitellut liian henkilökohtaisia juttuja kaikkien luettavaksi. Mutta en toki halua aivan kaikkien lukevan sitäkään vähää jonka olen itse halunnut jakaa.
Eräs toinen seikka, mikä ehkä osaltaan vaikutti lopettamiseen oli se, että suurin osa Facebook kavereistani ei ollut niitä todellisia ystäviäni. He olivat tuttuja töistä tai muista ympyröistä matkan varrelta. Aloin miettiä, että haluanko todella kertoa heille mitä minulle kuuluu? Myönnän, että tuo on vähän kaksipiippuinen juttu. Toki heistä on varmaan hauska lueskella kuulumisiani, aivan niinkuin itsekin luen heidän kuulumisiaan ilman että minun tarvitsee sitä erikseen kysyä.
Mutta tämä TimeLine uudistus jotenkin oli viimeinen niitti. Sehän on kuin henkilökohtainen CV, kaikesta mitä olen milloinkin tehnyt. Pakostakin tulee mieleen kuka niitä tietoja hyödyntää ja miten. Onkohan minulla liian vilkas mielikuvitus… Vai hyvä itsesuojeluvaisto?
Nyt toivon, että en vahingossa mene kirjautumaan Facebook tililleni, koska se aktivoisi tilin uudelleen. Toivottavasti se salasana painuu unholaan…

Kevättä alkaa olla ilmassa. Pihatieltä on melkein kaikki lumet ja jäät sulaneet pois. Varsinainen puutarha on kyllä vielä lumen alla; saappaat piti olla jalassa kun leikkasin sunnuntaina omenapuun oksia. Löysin viime kesänä itsestäni pienen puutarhurin, ja koko talvi kirjastosta on ollut lainassa kirjoja liittyen itse kasveihin, mutta myös kaikkeen puutarhan pieneen rakentamiseen ja kaunistamiseen. Innolla katselen tomaattien kasvamista ikkunalla, ja odotan pääsyä kasvihuoneelle.
Välillä mietin miten ihmiset ovat kautta aikojen itse kasvattaneet kaiken. Se taisi olla heille itsestään selvää, että kylvetään, kastellaan, hoidetaan ja lopulta kerätään sato. Ja talven jälkeen aloitetaan alusta. Nykyään ihmiset tuntuvat olevan liian kiireisiä keskittyäkseen koko asiaan. Vaikka myönnän toki itsekin, on mennyt monta vuotta jolloin porkkanoiden harvennus ei olisi vähempää voinut kiinnostaa..
Tapaninpäivän myrsky antoi aika selvän kuvan siitä, millaista on elää ilman sähköä. Entä jos kaupassa ei olisi enää kurkkua ja salaattia? Ei perunaa eikä hedelmiä? Mitenkähän ihmiset reagoisivat.. Jotkut tietenkin tyynen rauhallisesti kävelisivät maakellarilleen ja kaivaisivat taskulampun valossa uuden omenahillopurkin ja kattilallisen perunoita. Ja sitten laittaisivat kellarin oven lukkoon :) Mutta entä he, jotka asuvat kerrostalossa ilman omaa pihaa? Jotenkin en jaksa uskoa että kaikilla kaupunkilaisilla on puutarhapalsta. Mutta suurimmalla osalla on varmaan sukulaisia tai ainakin tuttuja jossakin päin maaseutua. Alkaisiko vierailut tädin luona kiinnostaa vähän useammin? Tai ehkä parvekkeet täyttyisivät ruukuista ja amppelimansikoista. Ja varmaankin vastavuoroisuus heräisi henkiin aivan uudella tavalla.
Onneksi tänäänkin voin käydä kaupassa entiseen tapaan…

  Vuosi on melkein lopussa. Tänne kirjoittamiset on näemmä jääneet aika vähiin.. Taisin jo tammikuussa tietää että tästä vuodesta saattaisi tulla aikamoinen seikkailu. Niinhän siitä tuli, erittäin hyvässä ja positiivisessa mielessä. Nyt saakiin taas katsoa eteenpäin.
  Joulu valmistelut ovat vielä vähän vaiheessa, luntakaan ei ole. Kaipaan valoa tähän pitkään pimeyteen. Ystävä oli juuri viikon etelässä, paistatteli auringossa. Minulle riittäisi se lumi ja sen tuoma valo. Kuinka kirkasta onkaan täydenkuun aikaan kun hanki heijastaa valon pimeinpäänkin kannon koloon. Jäniksen jäljissä heijastelevat valot ja varjot. Pieninkin varjo näkyy selvänä lunta vasten. Toivon valkeaa joulua, kuten varmasti kaikki.
  Mitähän ensi vuonna? Tiedän varmasti, että töissä alkaa uusi jakso. Muutoksia joihin itse en ole voinut vaikuttaa, mutta jotka ainakin toistaiseksi hyväksyn. Saatan helmi-maaliskuussa olla jo eri mieltä ;)
  Rauhallista joulua! Ja hyvää uutta vuotta 2012!

  Kahtena aamuna olen astunut siniseen hetkeen lähtiessäni töihin. Se pieni hetki kun yö vaihtuu aamuksi, se pieni, epätodellinen hetki, jolloin tuulessa voi kuulla puiden ja eläinten kuiskailevan toisilleen. Eilen kuulin niiden puhuvan uudesta vuodesta joka juuri on alkanut. Ihmettelivät jälleen kerran ihmisten käytöstä ilotulitteiden kanssa, ja kertoivat toisilleen kaupungissa asuvien serkkujensa kuulumisia, kunnes lopulta lähtivät etsimään lämpimää suojaa talven kylmyyttä vastaan.
  Jäin pohtimaan vuoden vaihtumista. Ja oikeastaan enemmän jäin pohtimaan edellistä vuotta ja sen tapahtumia. Varmaan jokainen tekee tietynlaista analyysia tekemisistään, ainakin jollain tasolla. Ehkä siihen riittää yksi lausahdus ”Olipa vaikea vuosi!”, tai ”Voi kun voisin palata siihen ja siihen hetkeen uudelleen ja jäädä sinne…”. Joku toinen saattaa purkaa asioita kaukaiselle kirjeystävälle, kertoa yhdessä kirjeessä koko vuoden kuulumiset, ja pahoitella kun ei ole pitkään aikaan ehtinyt kirjoittaa. Mutta siinä kirjoittamisen lomassa jäsentyy omatkin ajatukset ja voi saada joitakin ahaa elämyksiä.
   Itse en tehnyt mitään lupauksia täksi vuodeksi. Edellinen vuosi oli liiankin tapahtuma ja kokemus rikas, että saattaisin vain toivoa tämän vuoden olevan hieman tasaisempi, ja miksipä ei välillä tylsäkin. Toivoisin suurimman osan päivistä olevan tavallisia, arkisia päiviä, joita välillä piristäisi satunnaiset yllätykset. Ja siltikin… sisälläni on jo pieni aavistus siitä, että tämä vuosi saattaa jopa olla edellistä vaihtelevampi ja täynnä suuria mullistuksia.. Jää nähtäväksi.
  Hyvää uutta vuotta 2011!

Kuinka helppoa toista onkaan satuttaa. Sanotaan, että ystävä on sellainen joka tietää sinusta kaiken ja silti pitää sinusta. Niinhän se on. Ja silloin ottaa aina sen riskin, että antaa haavoittamiseen soveltuvat aseet. Niitä riskejäkin pitää kuitenkin ottaa, ei kukaan voi elää suojatussa kuplassa missä kaikki on turvallista. Enkä ainakaan itse kokisi että se olisi edes elämää. Elämässä sattuu ja tapahtuu, erilaiset kokemukset ja sattumukset tuovat elämään sisältöä ja (toivottavasti) myös kasvattavat ihmisenä.
   Ihmisestä itsestään riipuu miten hän käsittelee saamansa haavat. Toisilla ne tuntuvat jäävän pelkiksi pnnallisiksi naarmuiksi, joillakin sydän on viillelty ja haavoitettu ikuisuuksia. Ainakin jollakin tasolla asiat olisi hyvä käsitellä, itselleen selviksi. Ei tapahtumia voi loputtomiin työntää taka-alalle, ei niitä voi palauttaa kuin kirjaston kirjoja ja sitten unohtaa. Eiköhän se ole ihan luonnollista että ottaa aikansa ennen seuraavaa siirtoa, huolestuttavampaa olisi jos mikään ei tuntuisi miltään.
   Laastari saattaa auttaa tuskaan. Toisilla se tuntuu olevan itsestään selvää, toiset eivät pysty siihen lainkaan. Ehkä hetkellinen todellisuuden pako ei ole niin huono juttu jos molemmat tietää missä mennään. Valintoja. Jokainen päivä tuntuu olevan valintoja täynnä, eikä etukäteen voi tietää menikö oikein vai väärin. Jos aamulla ei pysty katsomaan itseään peilistä, silloin on aika pysähtyä.
   Tänään peilissä näkyi hymy.

Onnellisuus on kaikkein eniten tunne, eikä sitä välttämättä edes huomaa. Vasta kun on onneton ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle, alkaa kaipaamaan niitä onnellisia aikoja ja toivoo että voisi palata takaisin johonkin yksittäiseen hetkeen. Jokin aika sitten ruokapöytä keskustelussa tuli esille elämän tasapaino, että kun jotain saa tai jokin onnistuu kuten on suunnitellut, niin ehkä jokin toinen asia otetaan pois tai se menee jollakin tavalla muuten pahasti pieleen.
   Jos on pitkään tarponut suossa, kantanut kalliota selässään, alkaa osata iloita pienistä asioista. Niistä yksinkertaisista jutuista, joita normaalisti ei välttämättä edes huomaisi. Vai onko se niin, että ei ehdi huomata..? Joskus (liian usein) sitä juoksee minuuttien mukana, tuntuu että mitään ei saa aikaiseksi, katsoo illan aikana säätiedotuksen neljä kertaa eikä siltikään muista mitä seuraavaksi päiväksi luvattiin. Kuuntelee mutta ei kuule. Katselee eikä siltikään näe.
   Töissä olen joutunut ihmettelemään vaikeita asioita, mutta eilen sain kokea kaksi itselleni tärkeää läpimurtoa. Ja ne tuntuivat todella hyvältä, jäi hyvä mieli lähteä vapun ja viikonlopun viettoon. Tiedän että ensi viikolla vastaan tulee uusia ongelmia ja iloni voi jäädä hyvinkin lyhyeksi, mutta edes nämä pari päivää aion olla onnellinen harhasta jossa saan paistatella : )
   Onnellista toukokuuta juuri Sinulle!

Olen tarkkailija, myönnän sen ja tiedostan. Joten.. kiinnitin huomioni naapurin kolliin, joka nojasi kottikärryihin kuin maansa myyneenä kun kävelin ohi. En voinut olla hymyilemättä. Oli ilmeisesti saanut käskytyksen perheen sisäministeriltä töihin. Jonkinlainen kukkapenkin kaivuu taisi olla menossa. Koko olemuksesta näki, että homma ei ollut mieluinen. Melkein kuulin miten telkkari ja netti huusivat häntä takaisin sisälle. Tai enhän voinut tietää, ehkä häntä houkutteli jokin ajankohtainen tietokirja.
   Joskus kaupungilla tulee vastaan mitä mielenkiintoisempia ihmisiä. Nuoret saattavat kiroilla ja haukkua opettajiaan, lapset mankuvat lelukauppaan, onnellinen pariskunta velloo siirapissa, korot kopisevat sinkun kiirehtiessä läheiseen kahvilaan, vanhempi mies katsoo haikeasti sinkun energisyyden perään ja palaa ajatuksissaan omaan nuoruuteensa.
   Nousen muutamat raput ja avaan nukkekotini oven, hiljaisuus ja rauhallisuus ottavat minut vastaan. Laitan villasukat jalkaan ja otan vastaan oman telkkari kaaokseni.